SAIRAALAREISSU

Tullut kirjoittamiseen tauko, koska olin sairaalassa. Siitä kohta lisää...

Minun oli siis tarkoitus mennä 24. päivä veljeni kanssa ravintolaan syömään illalla, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. En ollut vaihteeksi nukkunut ollenkaan 23-24 välisenä yönä.
Aamulla en syönyt mitään, enkä juonut. Oli paha olo ---> oksentelin taas. Sitten menin parin tunnin juoksulenkille, sieltä uimaan ja sitten kotiin tekemään lihaskuntoliikkeitä. Tein taas kaikenlaisia askareita: siivosin kotimme, leivoin, ajoin nurmikon, pesin ikkunat... Kulutin aikaani kävelemällä ympäri kaupunkia. Menin kahvilaan juomaan kupin vihreää teetä. Katselin kuinka ihmiset söivät rasvaa tihkuvia leivoksia. Minua vastapäätä olevassa pöydässä istui noin 20 vuotias mies. Katselin kuinka hän ensiksi söi munkkipossua. En saanut katsettani irti, hänen huulistaan jotka olivat sokerissa. Tuijotin sitä munkkipossua ja syöjää (joka ei ihme kyllä ollut itse mikään possu) joka ahnaasti hamstrasi tuon rasvapommin suuhunsa. Sitten hän tuhosi hampaillaan majoneesileivän. Olin kuin hypnotisoitu ja nautin tuosta katselemisesta, tuntien itseni puhtaaksi ja hoikaksi. Mikäköhän ihme minuun tuli? Noh, siinä sitten sattui hassu väärinkäsitys.. Kun enhän minä ollut tajunnut, että TIETYSTI tämä mies oli huomannut tuijotukseni. Syötyään tämä mies istahti minun pöytääni ja alkoi juttelemaan. Hätkähdin säikähdyksestä. Jotenkin näin se keskustelu meni (tosin en oikeeen pystynyt kokoamaan ajatuksiani, ajatukseni harhailivat) :

Mies: "Mitäs tyttö?" *silmänisku*

Minä: *hätkähdän*

Mies: *naurua* "Ei tartte säikähtää, vaik onhan toi ujous aika söpöä. Kyl mä näin miten sä mua katoit. Oot kyllä itsekin aika herkku"

Minä: "Ei, kun en mä.. Tota se munkkipossu oli niin hyvännäkönen!"

Mies: *Naurua* "Äläs nyt, onks sulla nälkä? Voin mä sulle yhen ostaa, ei varmaa kauheen pahaa sulle tekis. Etkö mua sit tosiaan ollenkaan kattonu?" *silmänisku*

Minä: *Häkellyn, katson miestä: onhan se tosiaan hyvännäkönen, lihaksikaskin* *Nauran* "No kyl mä sua katoin, kuhan vitsailin. Mut ei kiitos, ei mulla oo nälkä."
Mies: "Lähtisiks huomen illalla jonnekki?"

Minä: "Kai sitä vois."

Vaihettiin siinä numerot ja nimet, mies lähti töihin, minä kotiin. Olin aika *shock* tuon keskustelun ajan, vaikutin varmaan ihan juntilta! Kotona kuitenkin surffailin netissä, luin lehtiä. Käväsin kuntosalilla. Matkalla kuntosalilta kotiin sain taas pahanolon kohtauksen. Oksentelin jälleenkerran ja raahauduin kotiin. Kotona poljin kuntopyörää. Sitten en enää muista mitään! Meni kai taju tai jotain. Päässä pimeni. Heräsin sairaalasta(olin tiputuksessa), isi oli sängyn vieressä. Kun hän huomasi minun heränneen, hän vain halasi minua ja käski ottamaan rauhallisesti. En edes jaksanut puhua. Vähän ajan päästä paikalle ilmaantui lääkäri. Hän puhui jotain alhaisesta verensokerista, anemiasta ja alipainosta. HAH! Lääkäri halusi jutella kanssani kahdestaan ja tivasi ruokailutottumuksiani yms. Kuulin, kun hän puhui isäni kanssa jotain "mahdollisesta syömishäiriöstä". Pelästyin niin, että teki mieli juosta karkuun sairaalasta. Ensimmäisen sairaala-aterian aikana minua valvottiin, että varmasti söin. Paloi pinna ja heitin tarjottimen ruokineen maahan. Tuotiin uusi ruoka-annos. Söin sen melkein ongelmitta, ajatellen kotiinpääsyä. Myöhemmin onnistuin heittämään ruokaa pois ensin piilottamalla sen ja sitten heittämällä vessaan.. En kuitenkaan kaikkea, kun painoni katsottiin joka aamu. Täytin sairaalassa myös kaikenmaailman syömishäiriö- ja mielalakaavakkeita. Pääsin sairaalasta kuitenkin mutkitta pois, olin sielä 30. päivään asti. (Paino on muuten noussut, se on 42,1 kg. ARGH) Isiä käskettiin valvomaan minun syömistäni. Mutta hän on vaiennut asiasta, joskus kuulen isin itkevän makuuhuoneessa. Ei kai se mun vika ole eihän? En mä halua sitä isille. Miks minä, miksi juuri mun sisintä raastaa tämä paska, miks? Mä en voi lopettaa, vaikka tahtoisin.

Näin ohimennen, muuten. Se mies kahvilassa on tekstannut ja yrittänyt soittaa, kun olin sairaalassa. En ole jaksanut vastata. Pitäisi kai...
Tulipas kaoosmainen teksti, olen ihan POIKKI RIKKI PUHKI.