Tullut kirjoittamiseen tauko, koska olin sairaalassa. Siitä kohta lisää...
Minun oli siis tarkoitus mennä 24. päivä veljeni kanssa ravintolaan syömään illalla, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. En ollut vaihteeksi nukkunut ollenkaan 23-24 välisenä yönä.
Aamulla en syönyt mitään, enkä juonut. Oli paha olo ---> oksentelin taas. Sitten menin parin tunnin juoksulenkille, sieltä uimaan ja sitten kotiin tekemään lihaskuntoliikkeitä. Tein taas kaikenlaisia askareita: siivosin kotimme, leivoin, ajoin nurmikon, pesin ikkunat... Kulutin aikaani kävelemällä ympäri kaupunkia. Menin kahvilaan juomaan kupin vihreää teetä. Katselin kuinka ihmiset söivät rasvaa tihkuvia leivoksia. Minua vastapäätä olevassa pöydässä istui noin 20 vuotias mies. Katselin kuinka hän ensiksi söi munkkipossua. En saanut katsettani irti, hänen huulistaan jotka olivat sokerissa. Tuijotin sitä munkkipossua ja syöjää (joka ei ihme kyllä ollut itse mikään possu) joka ahnaasti hamstrasi tuon rasvapommin suuhunsa. Sitten hän tuhosi hampaillaan majoneesileivän. Olin kuin hypnotisoitu ja nautin tuosta katselemisesta, tuntien itseni puhtaaksi ja hoikaksi. Mikäköhän ihme minuun tuli? Noh, siinä sitten sattui hassu väärinkäsitys.. Kun enhän minä ollut tajunnut, että TIETYSTI tämä mies oli huomannut tuijotukseni. Syötyään tämä mies istahti minun pöytääni ja alkoi juttelemaan. Hätkähdin säikähdyksestä. Jotenkin näin se keskustelu meni (tosin en oikeeen pystynyt kokoamaan ajatuksiani, ajatukseni harhailivat) :
Mies: "Mitäs tyttö?" *silmänisku*
Minä: *hätkähdän*
Mies: *naurua* "Ei tartte säikähtää, vaik onhan toi ujous aika söpöä. Kyl mä näin miten sä mua katoit. Oot kyllä itsekin aika herkku"
Minä: "Ei, kun en mä.. Tota se munkkipossu oli niin hyvännäkönen!"
Mies: *Naurua* "Äläs nyt, onks sulla nälkä? Voin mä sulle yhen ostaa, ei varmaa kauheen pahaa sulle tekis. Etkö mua sit tosiaan ollenkaan kattonu?" *silmänisku*
Minä: *Häkellyn, katson miestä: onhan se tosiaan hyvännäkönen, lihaksikaskin* *Nauran* "No kyl mä sua katoin, kuhan vitsailin. Mut ei kiitos, ei mulla oo nälkä."
Mies: "Lähtisiks huomen illalla jonnekki?"
Minä: "Kai sitä vois."
Vaihettiin siinä numerot ja nimet, mies lähti töihin, minä kotiin. Olin aika *shock* tuon keskustelun ajan, vaikutin varmaan ihan juntilta! Kotona kuitenkin surffailin netissä, luin lehtiä. Käväsin kuntosalilla. Matkalla kuntosalilta kotiin sain taas pahanolon kohtauksen. Oksentelin jälleenkerran ja raahauduin kotiin. Kotona poljin kuntopyörää. Sitten en enää muista mitään! Meni kai taju tai jotain. Päässä pimeni. Heräsin sairaalasta(olin tiputuksessa), isi oli sängyn vieressä. Kun hän huomasi minun heränneen, hän vain halasi minua ja käski ottamaan rauhallisesti. En edes jaksanut puhua. Vähän ajan päästä paikalle ilmaantui lääkäri. Hän puhui jotain alhaisesta verensokerista, anemiasta ja alipainosta. HAH! Lääkäri halusi jutella kanssani kahdestaan ja tivasi ruokailutottumuksiani yms. Kuulin, kun hän puhui isäni kanssa jotain "mahdollisesta syömishäiriöstä". Pelästyin niin, että teki mieli juosta karkuun sairaalasta. Ensimmäisen sairaala-aterian aikana minua valvottiin, että varmasti söin. Paloi pinna ja heitin tarjottimen ruokineen maahan. Tuotiin uusi ruoka-annos. Söin sen melkein ongelmitta, ajatellen kotiinpääsyä. Myöhemmin onnistuin heittämään ruokaa pois ensin piilottamalla sen ja sitten heittämällä vessaan.. En kuitenkaan kaikkea, kun painoni katsottiin joka aamu. Täytin sairaalassa myös kaikenmaailman syömishäiriö- ja mielalakaavakkeita. Pääsin sairaalasta kuitenkin mutkitta pois, olin sielä 30. päivään asti. (Paino on muuten noussut, se on 42,1 kg. ARGH) Isiä käskettiin valvomaan minun syömistäni. Mutta hän on vaiennut asiasta, joskus kuulen isin itkevän makuuhuoneessa. Ei kai se mun vika ole eihän? En mä halua sitä isille. Miks minä, miksi juuri mun sisintä raastaa tämä paska, miks? Mä en voi lopettaa, vaikka tahtoisin.
Näin ohimennen, muuten. Se mies kahvilassa on tekstannut ja yrittänyt soittaa, kun olin sairaalassa. En ole jaksanut vastata. Pitäisi kai...
Tulipas kaoosmainen teksti, olen ihan POIKKI RIKKI PUHKI.
lauantai 1. elokuuta 2009
torstai 23. heinäkuuta 2009
Kuolen sisältä.
Mä voin henkisesti pahoin. Kuolen sisältä.
Viime yönä nukuin 4 tuntia. Näin sellaista painajaista, että jouduin Afrikkaan johonkin kylään, jossa kaikki olivat tosi laihoja ja köyhiä. He riisuivat mun vaatteet ja sitoivat mut kiinni puuhun ja syöttivät mulle kaikkia rasvaisia ruokia. Mä en pystynyt olla syömättä, vaikka tahdoin, jostain syystä mä nielin ne ruoat. Samalla kun he syöttivät mua, he haukkuivat mua itsekkääksi, ihraiseksi länsimaalaista unelmaa eläväksi possuksi. Välillä he puristelivat mun läskejä, ja mä paisuin koko ajan. Lopulta näytin ihan jenkkiläskiltä. Sitten he irrottivat mut, ja yritin juosta pois, mutten pystynyt, kun polveni pettivät. Olin liian läski juoksemaan. Loppu tästä unesta on liian raakamaista, etten viitsi yksityiskohtia kirjoittaa, sanon vain, että he söivät minut.
Toi uni oli ihan SAIRAS. Heräsin sen unen jälkeen ihan hikisenä. Tärisin ja sydän löi tosi kovaa. Mun teki helvetisti mieli herkkuja; suklaata, sipsejä, keksejä, jäätelöä, ranskalaisia... Itkin ja hakkasin nyrkeillä seinään. Sitte mul tuli tosi paha olo, juoksin vessaan ja oksensin (EN tahallani) varmaan 10 min putkeen.
Menin juomaan kaksi kuppia vihreää teetä. Söin puolikkaan appelsiinin. Siitä sitten juoksemaan pari tuntia ja tein lihasliikkeitä. N. tunnin päästä kävin vaa'alla. 39,4 kg. Okei, mä painan alle 40, tosin vain 600g alle 40. Se tuntui ihan ok:lta, muttei mitenkään erikoiselta. Mutta mä luulin, että olisin innoissani ja se tuntus tosi hyvältä. Mutta ei, niin ei...
Punnitsemisen jälkeen menin taas jälleen kerran merkkaamaan päiväkirjaani painoni, liikunnan, unenmäärän, juomiset ja syömiset. Huoneeni ovi jäi auki ja päiväkirja avonaiseksi, kun taas tuli tosi paha olo ja oli pakko juosta vessaan. Oksensin vaihteeksi. Vessasta tultuani isoveljeni(19v.) oli huoneessani. SE LUKI MUN PV-KIRJAA. VITUN SIKA! Aloin kiljua, että "Ulos mun huoneesta, sulla ei oo mitään oikeutta lukea mun päivistä!" Se sano olevansa huolissaan mun painosta ja syömättömyydesta. Ajattelin, että ei saatana, nyt se sanoo isille ja olen pulassa. Sitten ajattelin, että ei tässä mun touhussa ole mitään vikaa. Mähän laihdutan. Sanoin veljelleni, että ei sen tartte olla huolissaan. Ja valehtelin, että enää pari kiloa. Se käski mun ottaa paidan pois päältä ja näyttää, kuinka laiha olen. Huusin, että ei käy, en näytä läskejäni. Veli kai suuttu siitä ja se alko huutamaan ja riuhtas mun paitaa ylös (mun estelyistä huolimatta). Noh, sitte se näytti järkyttyneeltä ja käski mua vakavissaan alkaa syömään. Veli istahti sängylle ja ITKI. Se sano: "Luuletko sä, etten mä oo huomannu sun syömättömyyttä ja kaikkea tota painonpudottamista ja muuta? Isä ei oo huomannu. Jos haluut, ettei se saa tietää, mennään ravintolaan syömään huomenna. Ja sä kanssa syöt paljon. Sen jälkeen lupaat lopettaa ton touhun." Aloin myös itkemään ja valehtelin, että lopetan tän. Se halas mua ja lähti kämpilleen.
Ton kohtauksen jälkeen mä oon vaan maannu sängyssä ja itkeny KOKO PÄIVÄN. Oottanu huomista kauhulla. Miten mä pärjään. Pitää mennä syömään ulos ja syödä paljon. Mitä muutki ajattelee sielä? Tollanen läski syö vaik sen pitäs lopettaa? Ei hitto. Mut mun on pakko. Muuten isi saa tietää. Sen syömisen jälkeen painan taas taatusti reilusti yli 40 kg....
Viime yönä nukuin 4 tuntia. Näin sellaista painajaista, että jouduin Afrikkaan johonkin kylään, jossa kaikki olivat tosi laihoja ja köyhiä. He riisuivat mun vaatteet ja sitoivat mut kiinni puuhun ja syöttivät mulle kaikkia rasvaisia ruokia. Mä en pystynyt olla syömättä, vaikka tahdoin, jostain syystä mä nielin ne ruoat. Samalla kun he syöttivät mua, he haukkuivat mua itsekkääksi, ihraiseksi länsimaalaista unelmaa eläväksi possuksi. Välillä he puristelivat mun läskejä, ja mä paisuin koko ajan. Lopulta näytin ihan jenkkiläskiltä. Sitten he irrottivat mut, ja yritin juosta pois, mutten pystynyt, kun polveni pettivät. Olin liian läski juoksemaan. Loppu tästä unesta on liian raakamaista, etten viitsi yksityiskohtia kirjoittaa, sanon vain, että he söivät minut.
Toi uni oli ihan SAIRAS. Heräsin sen unen jälkeen ihan hikisenä. Tärisin ja sydän löi tosi kovaa. Mun teki helvetisti mieli herkkuja; suklaata, sipsejä, keksejä, jäätelöä, ranskalaisia... Itkin ja hakkasin nyrkeillä seinään. Sitte mul tuli tosi paha olo, juoksin vessaan ja oksensin (EN tahallani) varmaan 10 min putkeen.
Menin juomaan kaksi kuppia vihreää teetä. Söin puolikkaan appelsiinin. Siitä sitten juoksemaan pari tuntia ja tein lihasliikkeitä. N. tunnin päästä kävin vaa'alla. 39,4 kg. Okei, mä painan alle 40, tosin vain 600g alle 40. Se tuntui ihan ok:lta, muttei mitenkään erikoiselta. Mutta mä luulin, että olisin innoissani ja se tuntus tosi hyvältä. Mutta ei, niin ei...
Punnitsemisen jälkeen menin taas jälleen kerran merkkaamaan päiväkirjaani painoni, liikunnan, unenmäärän, juomiset ja syömiset. Huoneeni ovi jäi auki ja päiväkirja avonaiseksi, kun taas tuli tosi paha olo ja oli pakko juosta vessaan. Oksensin vaihteeksi. Vessasta tultuani isoveljeni(19v.) oli huoneessani. SE LUKI MUN PV-KIRJAA. VITUN SIKA! Aloin kiljua, että "Ulos mun huoneesta, sulla ei oo mitään oikeutta lukea mun päivistä!" Se sano olevansa huolissaan mun painosta ja syömättömyydesta. Ajattelin, että ei saatana, nyt se sanoo isille ja olen pulassa. Sitten ajattelin, että ei tässä mun touhussa ole mitään vikaa. Mähän laihdutan. Sanoin veljelleni, että ei sen tartte olla huolissaan. Ja valehtelin, että enää pari kiloa. Se käski mun ottaa paidan pois päältä ja näyttää, kuinka laiha olen. Huusin, että ei käy, en näytä läskejäni. Veli kai suuttu siitä ja se alko huutamaan ja riuhtas mun paitaa ylös (mun estelyistä huolimatta). Noh, sitte se näytti järkyttyneeltä ja käski mua vakavissaan alkaa syömään. Veli istahti sängylle ja ITKI. Se sano: "Luuletko sä, etten mä oo huomannu sun syömättömyyttä ja kaikkea tota painonpudottamista ja muuta? Isä ei oo huomannu. Jos haluut, ettei se saa tietää, mennään ravintolaan syömään huomenna. Ja sä kanssa syöt paljon. Sen jälkeen lupaat lopettaa ton touhun." Aloin myös itkemään ja valehtelin, että lopetan tän. Se halas mua ja lähti kämpilleen.
Ton kohtauksen jälkeen mä oon vaan maannu sängyssä ja itkeny KOKO PÄIVÄN. Oottanu huomista kauhulla. Miten mä pärjään. Pitää mennä syömään ulos ja syödä paljon. Mitä muutki ajattelee sielä? Tollanen läski syö vaik sen pitäs lopettaa? Ei hitto. Mut mun on pakko. Muuten isi saa tietää. Sen syömisen jälkeen painan taas taatusti reilusti yli 40 kg....
keskiviikko 22. heinäkuuta 2009
Unettomuus
Sairaan näköistä (ei tässä mistään kauneudesta loppujen lopuksi mun kohdalla ole kyse), mutta voi kun minäkin olisin tollanen. Ei enää ahdistais oma kroppa, ei olisi enää läskiä, tietäisi että ei olisi itsekäs syöppö! Tää mun valvominen hieman lipsuu. Kaikki lähtee käsistä. En saa tälle loppua. Nautin tästä. Saan sanoinkuvaamatonta tyydytystä itseni rääkkäämisestä. Mua pelottaa, tärisen kauhusta.VALVOMISTA:
-Valvottuja tunteja: 41.
-Savukkeita poltettu: 24
-Savukkeita poltettu: 24
-Xanoreita otettu: 4x 2mg tablettia
-Vihreää teetä juotu: 3 kuppia
- Kahvia juotu: 0 kuppia
-Vettä juotu: 4 lasia
-Muita juomia: 0
-Ruokaa syöty: EI YHTÄÄN
-Urheilua, urheilua, urheilua
Katson itseäni päästä varpaisiin
mä olen heikko, tahdon kuolla
synkkyys kalvaa mua sisältä
tahtoo mun kärsivän
jokin sitoo mun kädet
käskee olla syömättä
laittaa mun jalat juoksemaan
mun on pakko uskoa sitä
se dominoi, on vahva
mun pitää lähteä mukaan
tai se rankaisee mua
Nyt siis toivon, että voisin lentää,
lentää kuin kaunis enkeli
lailla äitini, tuolla taivaassa
Ja kuiskaan: Isi, avaa silmäsi, auta mua...
tiistai 21. heinäkuuta 2009
Aloitus
Voisin lisätä tähän ton tekstin, minkä kirjoitin suomi24:ssä, koska en ole juuri nyt kirjoitustuulella (ihme kyllä..) ja haluaisin tämän blogin aluilleen:
Mä en tahdo olla lihava, kosketeltavissa, normaali. Voi kun ei ois mitään mistä muut vois puristella. Tahdon mennä tuulen mukana, olla hento, siro keiju. Valehtelen iloisella naamalla; kaikki on okei, pidän itsestäni, ei mulla ole ongelmaa ruuan kanssa, hyvin se menee, "Isi, syön kaverilla tai menen pizzalle!" Eikä kukaan epäile mitään.
Voispa leikata nämä likaiset, höllyvät osat irti, ne tahrii vartalon. Miten kukaan voi syöpötellä näin, kun muualla nähdään nälkää? Sorrun syömään kunnollisen lämpimän aterian. Ja taas viillän ihooni merkin heikkoudestani. Sorrun syömään herkkuja. Ja taas poltan ihooni merkin säälittävyydestäni.
Riisun vaattet, katson vartaloani peilistä. Mitä näen?
Suuret rinnat; Oksettaa, tahdon irrottaa ne!
Vatsan, jossa on pieni pömppis; Oksettaa, imekää se ihra pois!
Isohkon takapuolen; Oksettaa, litistäkää se!
Isot reidet; Oksettaa, oksettaa, oksettaa, voisin leikata ne kokonaan pois!
Läimin rumaa läskiä, mun pitää satuttaa itseäni, oma vikani, itse ne vartalolleni söin. Menen jääkylmään suihkuun istumaan. Itken ja käperryn lattialle. Tahdon kuolla siihen. Kuihtua, lakastua, kuin kaunis, hento kukka.
Toinen puoli musta tahtoo pois tästä helvetistä, tahtoo apua, haluaa tän loppuvan. Iso, vahva, manipuloiva puoli huutaa, käskee valehdella läheisille, nauttii kierolla tavalla tästä helvetistä, eikä koskaan tahdo tän loppuvan.
Mua auttaa pysymään kasassa säännöllinen ja tekemistä täynnä oleva päivärytmi ja rutiinit. Ne pitää mut mun oman kuplan sisässä, jonne muut ei pääse. Silloin tunnen olevani vahva, vahvempi kuin kukaan muu. Joskus siitä on pakko tinkiä, mutta se ahdistaa. Ei mua enää kiinnostaisi edes ystävät, haluaisin vain toteuttaa omia rutiinejani, ne pitää mut kasassa ja vahvimpana koko maailmassa. Muutoin olen heikoin kaikista.
Mä olen normaalipainoinen, eli liikaa läskiä, saastaa, ihraa, rumaa syntiä. MITEN VOIN VIELÄKIN SYÖDÄ NÄIN? MUUALLA NÄHDÄÄN NÄLKÄÄ. Olen sentään onneksi laihtunut RUNSAASTI (olin ylipainoinen, oksettavaa syntiä) sitten viime kesän ja kaikkein tärkeintä, huomattavasti vähentänyt syömistä. Mutta tämä ei riitä. Ja ei, en sentään tahdo näyttää luurangolta, eikä tässä KOKONAAN ole omasta ulkonäöstäni kiinni, vaan paljon tärkeämmistä asioista. Mutta, jos olisin tarpeksi laiha, kukaan ei tulisi koskettelemaan, ei kukaan uskaltaisi. Olisin hento, kaunis hauras kukka, henkäys tuulessa.
--
Nyt voisin kertoa painoni ja pituuteni. Pituutta löytyy siis 155 cm. Tänään kävin vaa'alla, ja olen laihtunut. Sitä edellisen kerran kävin 1vk 5pv sitten, silloin painoin sen 44,7 kg ja painoindeksi oli 18,6. Pitkä väli johtuu siitä, etten ole uskaltanut. Tosiaan, olen laihtunut, vähän vain, mutta laihtunut kuitenkin. Painoa on 41,2 kg. Kauhean hitaasti tämä paino laskenut. Kyllä mun pitäs parempaakin pysytä. SYÖPPÖ, SYÖPPÖ, ITSEKÄS SYÖPPÖ.
Eilen en syönyt mitään, join vain yhden kupin vihreää teetä. Mikään muu ei mennyt alas, ei todellakaan tehnyt mieli mitään. Ja juoksin kuin hullu kaksi tuntia. Kilometreistä en tiedä. Oksensin ojaan (EN tahallani) kun oli niin huono olo. Sitten tein kuntopiirin ja hypin narulla. Myöhemmin leikkasin nurmikon ja siivosin koko talon. Tänäänkään en ole syönyt mitään, join tällä kertaa kaksi kuppia vihreää teetä. Ja olen valvonut n. 36h (rangaistukseksi siitä, että nukuin liikaa, eli 8 h). Taasen kaksi tuntia juoksemista, kuntopiiriä, narulla hyppimistä ja salillakin kävin.
Ps. en ole anorektikko, tai muukaan määritelty syömishäiriöinen. Olen lukenut ne diagnoosin kriteerit, en täytä niitä. Enkä ole missään hoidossa käynyt, mutta olen jutellut anorektikoiden kanssa, ajatusmaailmani ei ole samanlainen kuin heidän. Kai tämä on se EDNOS.
Mä en tahdo olla lihava, kosketeltavissa, normaali. Voi kun ei ois mitään mistä muut vois puristella. Tahdon mennä tuulen mukana, olla hento, siro keiju. Valehtelen iloisella naamalla; kaikki on okei, pidän itsestäni, ei mulla ole ongelmaa ruuan kanssa, hyvin se menee, "Isi, syön kaverilla tai menen pizzalle!" Eikä kukaan epäile mitään.
Voispa leikata nämä likaiset, höllyvät osat irti, ne tahrii vartalon. Miten kukaan voi syöpötellä näin, kun muualla nähdään nälkää? Sorrun syömään kunnollisen lämpimän aterian. Ja taas viillän ihooni merkin heikkoudestani. Sorrun syömään herkkuja. Ja taas poltan ihooni merkin säälittävyydestäni.
Riisun vaattet, katson vartaloani peilistä. Mitä näen?
Suuret rinnat; Oksettaa, tahdon irrottaa ne!
Vatsan, jossa on pieni pömppis; Oksettaa, imekää se ihra pois!
Isohkon takapuolen; Oksettaa, litistäkää se!
Isot reidet; Oksettaa, oksettaa, oksettaa, voisin leikata ne kokonaan pois!
Läimin rumaa läskiä, mun pitää satuttaa itseäni, oma vikani, itse ne vartalolleni söin. Menen jääkylmään suihkuun istumaan. Itken ja käperryn lattialle. Tahdon kuolla siihen. Kuihtua, lakastua, kuin kaunis, hento kukka.
Toinen puoli musta tahtoo pois tästä helvetistä, tahtoo apua, haluaa tän loppuvan. Iso, vahva, manipuloiva puoli huutaa, käskee valehdella läheisille, nauttii kierolla tavalla tästä helvetistä, eikä koskaan tahdo tän loppuvan.
Mua auttaa pysymään kasassa säännöllinen ja tekemistä täynnä oleva päivärytmi ja rutiinit. Ne pitää mut mun oman kuplan sisässä, jonne muut ei pääse. Silloin tunnen olevani vahva, vahvempi kuin kukaan muu. Joskus siitä on pakko tinkiä, mutta se ahdistaa. Ei mua enää kiinnostaisi edes ystävät, haluaisin vain toteuttaa omia rutiinejani, ne pitää mut kasassa ja vahvimpana koko maailmassa. Muutoin olen heikoin kaikista.
Mä olen normaalipainoinen, eli liikaa läskiä, saastaa, ihraa, rumaa syntiä. MITEN VOIN VIELÄKIN SYÖDÄ NÄIN? MUUALLA NÄHDÄÄN NÄLKÄÄ. Olen sentään onneksi laihtunut RUNSAASTI (olin ylipainoinen, oksettavaa syntiä) sitten viime kesän ja kaikkein tärkeintä, huomattavasti vähentänyt syömistä. Mutta tämä ei riitä. Ja ei, en sentään tahdo näyttää luurangolta, eikä tässä KOKONAAN ole omasta ulkonäöstäni kiinni, vaan paljon tärkeämmistä asioista. Mutta, jos olisin tarpeksi laiha, kukaan ei tulisi koskettelemaan, ei kukaan uskaltaisi. Olisin hento, kaunis hauras kukka, henkäys tuulessa.
--
Nyt voisin kertoa painoni ja pituuteni. Pituutta löytyy siis 155 cm. Tänään kävin vaa'alla, ja olen laihtunut. Sitä edellisen kerran kävin 1vk 5pv sitten, silloin painoin sen 44,7 kg ja painoindeksi oli 18,6. Pitkä väli johtuu siitä, etten ole uskaltanut. Tosiaan, olen laihtunut, vähän vain, mutta laihtunut kuitenkin. Painoa on 41,2 kg. Kauhean hitaasti tämä paino laskenut. Kyllä mun pitäs parempaakin pysytä. SYÖPPÖ, SYÖPPÖ, ITSEKÄS SYÖPPÖ.
Eilen en syönyt mitään, join vain yhden kupin vihreää teetä. Mikään muu ei mennyt alas, ei todellakaan tehnyt mieli mitään. Ja juoksin kuin hullu kaksi tuntia. Kilometreistä en tiedä. Oksensin ojaan (EN tahallani) kun oli niin huono olo. Sitten tein kuntopiirin ja hypin narulla. Myöhemmin leikkasin nurmikon ja siivosin koko talon. Tänäänkään en ole syönyt mitään, join tällä kertaa kaksi kuppia vihreää teetä. Ja olen valvonut n. 36h (rangaistukseksi siitä, että nukuin liikaa, eli 8 h). Taasen kaksi tuntia juoksemista, kuntopiiriä, narulla hyppimistä ja salillakin kävin.
Ps. en ole anorektikko, tai muukaan määritelty syömishäiriöinen. Olen lukenut ne diagnoosin kriteerit, en täytä niitä. Enkä ole missään hoidossa käynyt, mutta olen jutellut anorektikoiden kanssa, ajatusmaailmani ei ole samanlainen kuin heidän. Kai tämä on se EDNOS.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)